Minnasmi

Omistan nyt pienen hetken eräälle itselleni erittäin tärkeäksi muodostuneelle paikalle, jossa sain tänäkin kesänä viettää muutaman leppoisan päivän. Paikka on nimeltään Kalla, pieni kalastajasaari Kalajoen edustalla Perämerellä (piti tarkistaa kartasta että onhan se perämeri). Meillä on siellä joku suvun mökkihökkerö, joten olen viettänyt siellä kesäpäiviä ihan lapsesta asti. Tällä saarella on jotenkin todella erikoinen ja rauhoittava vaikutus, jota on aika vaikea sanoin kuvailla. Kallassa ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä yhtään mitään nykyaikasta touhua. Ehkä osaksi sen ansiosta siellä tulee todella rauhallinen olo, ihan eri tasoinen kuin muuten rentoillessa esim. mökillä, jouluna tai muuten vaan normielämässä. Kallassa ollessa tuntuu siltä, kuin aika pysähtyisi täysin, ja tulisi johonkin omaan 1700-luvun maailmaan, jossa pätee ihan erilaiset elämänmenon lait nykyaikaan verrattuna.

Yleensä Kallassa ollessa nukkumaan on mentävä jo joskus kymmenen aikaan illalla, koska sen jälkeen ei voi tehdä mitään hämärän takia. Päivisinkään ei oikein voi tehdä mitään ihmeellistä, koska no, mitä sitä nyt halkaisijaltaan parin sadan metrin kokoisessa kivikkoisessa ja kivikautisessa saaressa tekisi. Päivät kuluu ihan kuin eläkeläisillä. Ensin herää johonkin aikaan kun aurinko herättää paistamalla ikkunasta sisään. Heräilyn jälkeen on yleensä vuorossa merelle tuijottelua ja aamupalaa. Sen jälkeen taas merelle tuijottelua pihalla istuen. Päivän villit bileet on aina niihin aikoihin, kun rantaan saapuu joku vene. Siinä sitten koko saari ihmettelee, minkälaista porukkaa mantereelta tulee, ja onko kyseessä onnettomia maakrapuja vai ihan kunnon kalastajia.

Kallassa päivän urheiluannos täyttyy siitä, kun kävelee 200-300 metrin matkan polkua pitkin saaren toiselle puolelle. Tänä kesänä yritin kyllä urheiluaddiktina vähän tehdä lihaskuntohommia rannalla, mutta huhhuh että alko nolottaa jossain vaiheessa. Naapurin risupartakalastaja katto sen verran silmät pyöreenä, että mikä sairaskohtaus tolla on. Ei vissiin kuulu kuntoilut kunnon merenkävijöiden harrastuksiin. Pikkuveli facepalmaili kans aika ahkerasti kun näki mitä touhusin, että ne punnerrukset loppu sitten lyhyeen...

Mutta, anyways, tämä saaren "toinen puoli" on tosiaan niiden oikeiden risupartaisten kalastajien puoli. Kalastajilta saa yleensä tuoretta kalaa raakana, hiillostettuna, savustettuna, paistettuna tai mitä näitä nyt on. Jos kaikki risuparrat sattuvat juuri ikävästi olla veneineen merillä, itsepalvelukauppa pelastaa onneksi kalanhimoisen nälänhädästä. Tämä "kauppa" on siis yhteen torppaan jätetty styroksilaatikko, jossa on savustettua kalaa leivinpaperissa. Siitä saa sitten ottaa mieluisan palan ja jättää rahaa lippaaseen. Harvassa onkin ne kerrat, kun palataan toiselta puolelta ilman kainalossa kiikkuvaa kalapakettia.

Urheiluseikkailun ja kauppareissun jälkeen on yleensä ruoka-aika. Onneksi se onnistuu nykyään helposti, kun torpassamme on kaasuhella ja -jääkaappi. Vähän huijausta ehkä tähän nykyaikaisuuden välttelyyn, mutta mua ei haittaa. Tosiaan Kallassa vältetään kaikkia mahdollisia uudenaikaisia kotkotuksia. Edes uusia taloja tai kuisteja ei saa rakentaa, eikä torppia saa laajentaa. Saaren asioista päättää kerran vuodessa kokoontuva karikokous, jossa saarella kesiä viettävät päättävät, saako naapurin Silakka-Sakke maalata ovensa valkoisella vai ei. Rakentaminen ym. on tarkkaan säädösteltyä, jotta saari säilyttäisi oman erikoislaatuisen ja vanhahtavan tunnelmansa. Hyvin on kyllä onnistuttu tähän päivään asti.

Ruokailun jälkeen on taas yleensä kauhea kiire tuijottelemaan merelle ja lukemaan Valittuja Paloja. Siis TODELLA eläkeläistä puuhaa!! Meidän mökissä on jostain syystä iso pino ahh niin ihania Valittuja Paloja, joita on vaan pakko perinteen vuoksi aina lukea. Parhaat on ne selviytymiskertomukset, missä joku aina ajautuu kanootilla yksin merelle tai eksyy lumikuoppaan Siperiassa, sekä tietenkin tietovisat mitä aina tylsistyneinä kysellään toisiltamme. Illalla sitten saunaan ja jos on sekopää niin uimaan. Jäätävän kylmän veden takia ei ihan heti tee mieli mennä pulikoimaan. Joskus oon jopa mennyt villasukat jalassa, etten jäätyisin kalikaksi. Sehän varmaan autto paljon...

Kalastajien verkkoja

Kallasta palattua on joka kerta ihan eri ihminen kuin sinne mennessä. Jotenkin äärettömän rauhallinen olo ja jostain syystä ihmisten näkeminen ja kaupungin vilinä on taas ihan mukavaa hetken hengähdyksen jälkeen. Kyllä jokaisen pitäisi kerran elämässään päästä käymään Kallan paratiisisaarella.